Miksen osaa ajatella mitään muuta?

Kyllä sielä normaalit kuukautiset tuli, vaikka ensimmäinen vuotopäivä olikin normaalia heikompaa. Olen edelleen ymmälläni lyhyestä kierrosta, mutta eihän se syy selviä mitenkään. Varsinkin, kun tämä kiertojen pituuden heittely taitaa olla vielä normaalia. Tässä on kiertojen pituudet

YK1 kp 30
YK2 kp 50
YK3 kp 28
YK4 kp 33
YK5 kp 37
YK6 kp 34
YK7 kp 33
YK8 kp 25

Jos otetaan tuo toinen kierto pois laskuista, niin keskiarvoksi tulee 31. Tämähän ei mitään tilastollista kerro, mutta kertoo se, että kai tässä vielä normaaleissa rajoissa mennään.

Minua ahdistaa koko yrittäminen niin paljon, etten osaa muutakaan ajatella. Töissä luvattoman suuri osa ajasta menee asian pohtimiseen. Surffaan netissä koko ajan erilaisilla keskustelupalstoilla, blogeissa sekä muilla vauvan yrittämis sivuilla. Ahmin tietoa lapsettomuudesta. Pohdin koko ajan miksi minä haluan lapsen. Olenko minä oikeutettu lapseen. Saanko minä koskaan lasta. En pääse näissä pohdinnoissa mihinkään. En osaa sanoa miksi haluan lapsen. Tai no yhden syyn osaan nimetä ja se on juuri se väärä syy haluta lapsi. Jos tulen raskaaksi pääsen asumaan joksikin aikaa kotiin. Syitä on toki muitakin, mutta en osaa niitä nyt tässä eritellä.

Koko asia ahdistaa minua todella paljon. Niin paljon, etten osaa tästä edes puhua kenenkään (eli miehen ja sen yhden kaverin, jolle olen tästä kertonut) kanssa. Ahdistus on se mikä kuvaa tällä hetkellä olotilaani parhaiten. Tunteet vaihtelevat hetkessä laidasta toiseen. Hetken tuntuu olo rauhalliselta. Päätän, että katsellaan tämä kierto rauhassa eikä yritetä lapsen tekoa. Mutta kahden minuutin päästä olen jo miettimässä milloin voisi olla tärppipäivät, milloin lapsi syntyisi jos nyt saisi alkunta.

Olen nyt tajunnut, että ku asumme tällä tavoin erillämme, eri kaupungeissa, niin hoitoihin hakautuminenkaan ei onnistu. Ei ole mitään järkeä aloitta hoitoja, jos niihin ei voi sitoutua. Emme pysty aikatauluja hallitsemaan niin paljon, että voisimme peittoja heilutella lääkärin käskystä. Tai en pääse ultraan muutaman viikon välein arkipäivinä kotipaikkakunnallani. Eli meillä ei ole mitään muuta mahdollisuutta kuin odottaa. Minusta vaan tuntuu, ettei minun pää kestä tätä odottamista.

Lisäksi ahdistusta lisää se, että kun en viihdy töissäni erityisen hyvin, enkä ole mielelläni täällä työpaikkakunnalla, niin toivon koko ajan, että raskaus toisi minulle mahdollisuuden päästä edes hetkeksi takaisin kotiin ja pois töistä. Töitä on niin vaikeaa näinä aikoina saada (ja vaikeaa se oli jo ennen lamaa, koska minun piti lähteä tekemään uraa muualle), niin en edes toivo, että pääsisin kotipaikkakunnalleni töihin, jolloin voitaisiin ehkä hoitojakin harkita.

Eniten minua pelottaa, että minulla menee koko tämä aika hukkaan. En elä, en iloitse, vaan murehdin vain koko ajan lapsettomuutta. Mitä sitten, jos en saakaan koskaan lapsia. Voinko sanoa, että olen siitä huolimatta elänyt sellaisen elämän, johon olen tyytyväinen. Tällä hetkellä en välttämättä voi niin sanoa.

Kaikkein eniten kaipaan nyt oman mieheni tukea, mutta ei se puhelimessa puhumisen ole sama asia kuin halaus.